Mikä on hannamaista?

Pienenä kuulema huudin aina leveällä savonmurteella: ”Hanna muk-kaaaan...!” kuin koiranpentu, joka haluaa ehdottomasti mukaan sinne missä tapahtuu. Edelleenkin haluaisin olla kaikessa mukana, tehdä paljon, toteuttaa, saada aikaiseksi, suorittaa tehokkaasti. Tosi hannamaista, sanoisi tähän hyvä ystäväni. Valitettavasti näin on, olen suorittanut liiankin tehokkaasti, jopa uupumukseen asti.

Viime keväisen totaalisen uupumuksen kautta olen joutunut pysähtymään ja miettimään uudestaan kuinka tätä elämää haluan elää. Moni sanoo, että näinä pysähdyksen hetkinä laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Minun järjestykseni on ollut aina sama, luulen etten vain ole hahmottanut ajankäyttöä ja ymmärtänyt, että lepo ja rauhoittuminen on myös tärkeä osa elämää. Väillä täytyy levätä, jotta pystyisi nauttimaan niistä elämän tärkeimmistä asioista; omasta perheestä ja kodista.

Pidin lepäämistä laiskotteluna, vein telkkarinkin pois olohuoneesta etten vain tuhlaisi vahingossa aikaani unohtumalla tuijottamaan jotain turhanpäiväistä ohjelmaa. Halusin suorittaa jatkuvasti mahdollisimman tehokkaasti olipa kyse töistä, kotitöistä, harrastuksista, äitiydestä, sosiaalisesta elämästä tai mistä vain. Vasta kovimman kautta, terveyteni uhalla ymmärsin, että minun on opeteltava kokonaan uudenlainen elämänrytmi.

Opettelen siis edelleen hiljentämään ja rauhoittumaan, elämään tässä hetkessä. Se on vaikeaa tällaiselle höyrypäälle.  Niin helposti teet jäähtyy kuppiin ja takkatulet ehtii sammua. Hienot viisaudet on sanahelinää arjen keskellä, eivätkä muutu käytännöksi itsestään. Olen joutunut opettelemaan arjen pikkujuttujen kautta, miten oikeasti käytännössä hiljennetään tahtia.

Merkitsen kalenteriin taukoja, jotta muistan pitää niitä. Kun käperryn viltin alle sohvan nurkkaan, ajatukseni valtaa niin helposti jo tuleva tekeminen. Paikallaan oleminen ja siitä hetkestä nauttiminen on haastavaa. En malttaisi millään lepäillä, kun haluaisin jo tapetoida pian tuon makkarin seinän tai ainakin maalata, verhotkin olisi kiva vaihtaa ja uusi pastakone testata. Pää pursuaa ajatuksia siitä mihin rynnätä seuraavaksi. Tämä, jos mikä, on ollut hannamaista. Ja tämä, jos mikä, on juuri sitä, mistä olen opettelemassa eroon.

Tämä blogi on minulle mukavan ajanvietteen lisäksi päiväkirja, josta voin seurata olenhan muistanut elää tavoitteideni mukaisesti hitaampaa elämää ja nauttinut rauhassa siitä, mitä teen juuri sillä hetkellä. Uskon kirjoittamisen olevan myös terapeuttista ja selventävän ajatuksiani entisestään.

Neulominen on ollut minulle yksi apukeino hiljentämiseen. Sopivan helppo malli ei vaadi liikaa ajatustyötä, vaan mahdollistaa rauhoittumisen ja antaa aivojenkin levätä. Olen talven aikana kutonut jokuset sukat ja parit lapaset, mutta kuvan arvoiset on nämä aivan ihanat Anoppini kutomat sukat.

Sukat on paitsi todella kauniit, 

myös aivan ihanat jalassa.

Malli näyttää houkuttelevan helpolta, sukat kudotaan yhteen pötköön ilman kantapäätä! Anoppi on virkannut lopuksi vielä söpön pitsin varteen ja pujottanut siihen nauhan tuomaan lisää tyttömäisyyttä. 

(niin, nämähän on itse asiassa tyttäreni sukat, jotenkin ne on eksynyt minun jalkaan… : )

Haluaisin myös kutoa tällaiset sukat, ehkä sitten ensi talvena vaikka. Hei, tuo ajatus ensi talvesta oli oikeasti spontaani! Olen ehkä sittenkin jo oppinut jotain, aiemmin olisin jo kaivanut puikkoja ja kutonut näitä sukkia yötämyöten...

- Hanna -